Valveilla yöllä

Yksi yö tuoreen tyttöystävän vierellä taas takana...

Heräsin aamuyöstä jostain syystä. Jo nukkumaan alkaessa oli semmonen jännittynyt olo, koska hän oli mennyt nukkumaan jo hieman aikaisemmin enkä halunnut herättää. Päästyä peiton alle yritin olla jotenkin mahdollisimman paikoillaan, häiritsemättä häntä. 

Vaikka itellä oli paska asento, jalkaa joutu pitää jännityksessä vähän ilmassa ja niskat vääntyi ja lukkiutui, en tohtinut paljoa liikkua. Tuli luulo, että toinen turhautuu ja miettii, miksihän tuo on niin levoton.  

No aamuyöstä tosiaan uudelleen herättyä, makasin sängyssä pitkään valveilla. Halusin lähteä keittiöön juomaan vettä, mutten olisi kehannut nousta. Meni varmaan jotain 10 minuuttia ennenku pääsin tuumasta toimeen. Aamulla kylläkin juteltiin, suudeltiin ja hymyiltiin ilman paineita, mutta... Yleensäkin tuo arkajalkaisuus on kausittaista, kaikilla osa-aloilla. Onkohan minulla joku identiteetti-ongelma?!

- Joakim

Puhelinsoitto

Puhelin soi.

Se oli eräs kaverini, joka on hyvinkin ulospäinsuuntautunut. Soitti kertoakseen edellisillan juhlista, joissa hän oli ollut taas huomion keskipisteenä. Minä hiljennyin kuuntelemaan, kyselemään... ja nauramaan ; "ohhoh, ompas ollu meininki. hehheh"

Kysyin samalla pääsisinkö hänen kyydillään töistä kotia, ellen saisi muuta kyytiä. Herra Huomio vastasi, että kylläkait se onnistuu. Lupasin soittaa myöhemmin. Puolen tunnin päästä olin kuitenkin saanut jo kyydin. Kun soitin, alkoi sana kangertelemaan tai se ajatus... 

Jälkeenpäin mietittynä se kuulosti siltä, kuin olisin pettänyt tuon kaverin. Tai että... Minä luulin, että hän luuli, että minä luulin hänen olevan pahoillaan kun ei saanut annettua sitä kyytiä. Ja tuota käy monesti. Jostain hyväntahdon eleestä kieltätyminen aiheuttaa aina samanlaisia tuntemuksia. Kiitän ja selvittelen asiaa, niinkuin olisin nyt loukannu kun en ottanutkaan tarjousta vastaan. Vittu. Aivan kuin muut välttämättä haluisivat tehdä niin.

- Joakim

Jännitti niin, että hikoilutti

"Miten ihmisiä onkin niin erilaisia", mietin kun olin joutunut illanistujaisiin tyttöystäväni ja hänen kavereidensa kanssa.

Yksi muutaman hengen porukasta oli ihminen, jota en ollut ennen nähnyt. Kuuntelin ja olin hyvillään kun tytöt puhuivat keskenään. "Puhukaa vaan ja naurakaa, niin minun ei tarvitse olla äänessä". Jotenkin odotin ja jännitin vain sitä tilannetta, että mitä jos joku kysyy jotain. Oli tunne, että vastauksen pitäisi olla jämpti ja jotenkin vaikutuksen noihin uusiin kasvoihin tekevä.

Ja kyllähän niitä kysymyksiä tuli. Ei mitään vakavaa tai syvällistä, tyyliin "lähettäskö elokuviin". "Lähetään vaan", vastaukseni oli lyhyt. Niinkuin ne monesti on. Sellasia töksäytyksiä, pisteitä keskusteluille, joista jatkaminen on vaikeaa. 

Töksäytettyäni taas jotain, jäin miettimään sitä. Ulospäin saatoin näyttää rauhalliselta, mutta sisällä oli aivan järetön myllerrys. Naamaa piti väännellä, silmät olivat levottomat ja hiki alkoi virtaamaan paidan alla. Oli saatanan kuuma, mutta en tohtinut alkaa vähentämään vaatteita tai edes aukaisemaan nappeja!?  MITÄ TÄMÄ TÄMMÖINEN JÄNISTELY OIKEIN ON.... auttakaa mua murtamaan nämä muurit.

- Joakim

Tästä kaikki lähti liikkeelle

Parina viime päivänä oon tosissani miettinyt ja yrittänyt “ratkaista” oman arkuuteni ihmisten kanssa. Googlailin keskusteluja sosiaalisuudesta ja introverteistä, kunnes saavuin erääseen blogiin (http://introvertti.wordpress.com/). 

Heti ensimmäisen viestin jälkeen pystyin jotenkin samaistumaan kirjoittajaan. Tilanteeni oli / on hyvin pitkälti samanlainen, jota hän kuvaili ;

“Ihminen joka on sisäänpäin suuntautunut, ujo, hiljainen ja arka - seurustelen sellaisen ihmisen kanssa, joka on käytännössä minun vastakohta…”

Ihailen kumppanini ulospäinsuuntautuneisuutta ja kuinka huolettomasti ja empimättä hän puhuu aiheesta kun aiheesta. Joskus hiljaa sisälläni kiroan, että miksen itse osaa tehdä samoin. Monesti herää kyllä ajatus sanoa jotain, mutta heti perään herää kysymys ; “Miltähän se kuulostaa toisten korviin?”... ja useimmiten jää sanomatta.

Joskus pidän näitä small-talk ihmisiä pinnallisena väkenä ja puolustelen “ujouttani” siten -> olen syvällisempi. Mutta silti sisimmässä on halu osata olla samanalainen höpöttäjä. Ärsyttää miettiä sitä mitä ihmiset ajattelee, kun en puhu mitään. Joskus kahdestaan ollessa kumppanini kanssa, kun sanat eivät tule ulos, mietin kuinkahan kauan tuo, joka näyttää nauttivan niin paljon ihmisten kanssa puhumisesta, jaksaa katsella tälläistä… En haluaisi sanoa, mutta tuntuu, että käyttäytymiseni leimaa minut tylsäksi.

No, kirjoitin vastauksen yhteen tuon linkkaamani blogin posteista, jonka jälkeen vasta huomasin että viimeisin viesti oli päivätty vuodelle 2006. Ujoja, arkoja, introverttejä jne ihmisiä keskustelupalstoilla tehtyjen tunnustusten mukaan on kuitenkin melko paljon. 

Kirjoitan ja yritän pukea sanoiksi tätä, välillä ahdistavaa ominaisuutta siksi, että siitä olisi jotain vertaistuellista hyötyä. "On meitä muitakin" , ja toivon,  että ihmiset myös vastailisi ja kertoisivat miten itse kokevat asioita. Haluan kuulla.

- Joakim